Ja koskaan ei tietenkään pidä sanoa ei koskaan. Ja tämä tarina on muistutus – lähinnä itselleni – siitä. Omistan kyllä kirjan Opi sanomaan EI ilman syyllisyyttä, jonka myös lahjoitin samasta viasta kärsivälle ystävälleni. Lukihäiriöisenä ja sisäistämiskyvyttömänä, sanoma ei ole mennyt perille. Mutta toisaalta äiti on aina sanonut, että on epäkohteliasta kieltäytyä.

Keväällä olin katsastamassa Hietsussa Badenbadeneiden remonttien edistymistä, juttelemassa johtoportaan kanssa markkinointitoimenpiteistä, ravintolan filosofiasta ja liikeideasta.

Palaverin päätteeksi meidän johtohahmo Tero heittää: ”Tuossa olisi sinulle kesäksi leikkikenttä.” Hän osoittaa terassin baaria. Pikkuhiljaa hidas mieleni tajuaa, että tämä ei ollut kutsu kesän kestävään kanta-asiakkuuteen rantabaarissa vaan kyypparin pesti.

Heti tuli mieleeni noin seitsemän syytä, miksi ei. Mutta lupaan pohtia, keskustella kotona asiasta ja tutkailla aikataulua. Mutta tiesin noin 3 minuutin päästä, että vastaukseni on: No, hitto, miks ei!

 

Opiskeluaikoinani olin baarissa duunissa, joten ihan vierasmaailma tämä ei ole. Se oli aikaa, jolloin olimme juuri luopuneet oravannahoista maksuvälineenä. Oluen kanssa piti tilata vähintään sillivoileipä ja naisten ei ollut soveliasta tulla ilman miestä anniskelupaikkaan. Aika on muuttunut. Paljon on ollut opeteltavavaa.

Mutta niin tämä reliikki päätyi tiskin taakse. Koska olen sosiaalisesti rajoittunut tyyppi, tiskinurkkaus keittiön perällä on aina ollut suosikkipaikkani ravintolamiljöössä. Jotain tästä(kin) vammastani kertonee se, että olen usein pyytänyt ystäviäni esittelemään minut kuuromykkänä tyyppinä, johon ei juuri kannata kiinnittää huomiota, joka on mukana vähän niin kuin säälistä.

Koskapa kuitenkin kirjoitan tätä blogia, somettelen ja muutenkin duunaan Theron Goupin markkinoinnin parissa, pelipaikaltahan saa parhaat matskut, kun siellä pörrää pari kertaa viikossa.

Tiedättekö, on ollut aivan mahtavaa kaivautua pari kertaa viikossa omasta poterosta landelta ihmisten joukkoon. Työhuoneeni kotona on ikkunaton kellari. Voisiko olla suurempaa kontrastia kuin hengailla aina aurinkoisessa rantabaarissa. Tämä on auringon kesä.

Toisekseen ihmisethän ovat oikein mukavaa lajia. Niin asiakkaat – kesällä harva ehtii murjottamaan –kuin työkaverit ovat huippuja. Saattaa tosin johtua kesän lyhyydestä. Maisemat mitä mielettömimmät, miljöö upea ja ruoka vie mennessään. Jos epäilyttää, tulkaa testaamaan.