Muikku (Coregonus albula) on siikojen sukuun (Coregonus) kuuluva 5–20 senttimetriä pitkä lohikala, joka elää parvina Euroopan pohjoisosan järvissä ja Itämeren vähäsuolaisissa reunaosissa. Tämä pieni lohikala on Suomen sisävesien ammattikalastajien tärkein saaliskala. *
Lapsena vietin kaikki keväät/kesät/syksyt järvellä. Papan kanssa verkoilla, onkimassa, uistelemassa, pilkillä ja nuotalla. Mikä rauha. Uistelu oli suosikkini. Siinä sai olla hiljaa tunteja aavalla järvellä kirja kädessä muiden lasten ulottumattomissa. Tämä ei sitten teininä tai nuorena aikuisena kiehtonutkaan yhtä paljon kuin esimerkiksi discotanssiminen kavereiden kanssa tai hölmöilevän omenaviinin nauttimen Nallikarissa – rannalla.
UHKAKUVIA
Verkkojen kokemisesta syntyi jo lapsuudessa traumat. Mistä sitä tietää soutaako vai huovata ja paapuuriin vai tyyrpuuriin? Kumman näkökulmasta? Tämä selittää paljon nykyistä tilaani.
Mummoni lupasi jättää papan keskelle Koston-järveä, jos se komentelu ei lopu, tai vähintään ottaa rannalla avioeron. Keskellä kovaa aallokko on hankalaa pitää parisuhdetta kunnossa.
No, nämä citykanit lähtivät isoisän kanssa muikkujahtiin, koska pappa oli ehdotellut sitä jo monia vuosia. Näillä oli aina muka esteitä. Kuten työ, vapaa-aika, sukkien silittäminen ja niin edelleen. Mutta kun pappa oli lähtenyt 2 edellistä kertaa ambulanssilla mökiltä, tultiin siihen tulokseen, että nyt jos ei koskaan. Meillä on ehkä vielä aikaa oppia tuo kalastamisen jalo taito ja viettää laatuaikaa kolmistaan Taivalkosken mökkimaisemissa.
PARHAITEN NEUVOO POISSAOLEVA
Jokaiselta puhelimen päästä tulee oivia – ja erilaisia – neuvoja, siitä mihin syvyyteen verkot tulee laskea: pohjaan, väliveteen vai pintaan. Samoin siitä mikä on aina ollut se paras paikka laskea. Rantaan, syvänteeseen, niemen kupeeseen, keskelle järveä. Ja tietenkin se mihin aikaan ne lasketaan ja nostetaan. Kylmä syksy on siinä mielessä armollinen, ettei ennen kukon laulua ole ihan pakko olla hutiloimassa järvellä.
Konstit on monet. Äitini kertoi kuinka he olivat hoitaneet muikustuksen perämoottorin avulla. Ja laskettuaan verkot ajelleet kehää verkkojen ympärillä ajaakseen muikut verkoon. Liian promeininkiä minulle. Minusta soutelu (tai huopailu) on paljon mukavampaa kuin se pärinä.
Minä ihan itte laskin verkot, koin ne, nostin ylös. Ja jopa perkasin. Lapsena olin sen jättänyt sen teurastamisen pikkusiskojeni – joita ei hetkauttanut silloinkaan mikään – huoleksi. Koska olin aina se airopoika, ymmärrän nyt hivenen paremmin nostajaa. Varsinkin talvella ja aallokossa. Vesi on kylmää. Ja verkot sotkeutuu. Hermot kiristyy. Sanavarastosta aktivoituu alapääsanat. Sinähän sen suunnan tiedät, muttei se airojen päässä oleva.
Muistin haikein ja kauhun sekaisin tuntein, kun lapsena niitä muikkuja tuli saavi kaupalla. Niitä päästeltiin yötä myöten koko suvun voimin. Ja sitten perattiin. Ja perattiin. Mehän saatiin ainoastaan sangollinen. Kalakaverini mielestä ihan tarpeeksi. Määrä oli minulle pettymys, mutta kokemus loistava.
MUIKKUKUKKO
Koska muikkuruokien aatelia on muikkukukko, olihan sen valmistusta pakko päästä testaamaan mummon opastuksella. Jotenkin sitä tunsi itsensä vähintään tanskalaiseksi maajussiksi, kun oli itse kalastanut ja leiponut kukkonsa.
TAIKINA
5 dl vettä
Reilusti suolaa
Sopivasti vehnäjauhoja
2 dl kauraleseitä
TÄYTE
Muikkuja, niin että puolet pinta-alasta täyttyy.
Sianlihaa, kuten yllä
Maun mukaan suolaa
PINNALLE
Arkailematta voita
TOIMI NÄIN
Mittaa vesi ja suola kulhoon. Lisää jauhot ja alusta kiinteä taikina. Levitä taikina jauhotetulla leivinpaperille noin puolen sentin paksuiseksi levyksi. Nosta uunipellille. Lado muikut, sianliha- tai voilastut kerroksittain. Ripottele suola. Käännä taikinaliepeet täytteen päälle. Paista 200 asteessa parisen tuntia.
Kuvat: Tommi Tienhaaa
*Wikipedia
